Romantikkan ja kansallisromantiikkan kirjallisuuden piirteitä

1700-luvun lopusta 1800-luvun puoliväliin Euroopassa vallitsi romantiikan aikakausi, jonka tyypillisimpiä piirteitä oli taiteiljan uskottu nerous, yliluonnollisten ja mystisten asioiden korostaminen ja oman kansan historiasta ja kielestä kiinnostuminen. Myös esimerkiksi voimakkaat tunteet ja kaupuu menneeseen, sekä kaukaisiin maihin olivat näkyviä piirteitä tuona aikakautena. Suomessa romantiikka sai 1800-luvulla kansallisromanttiikan piirteitä. Suomalaisuuden juuria kaivettiin esiin antaumuksella, luontoa rakastettiin hyvin vahvasti ja kansallisia piirteitä korostettiin. Suosituin kirjallisuuden lajeista oli lyriikka eli runous.

Koko romantiikan aikakauden perusasenteeksi muotoutui vähitellen luovuuden asettaminen järjen vastakohdaksi. Ajatus lähtee William Blakelta, joka sai valistusajan aistihavaintojen teoriasta muotoiltua hyvin omaperäisen tulkinnan. Astihavaintoteorian mukaan vain aistihavainnot ovat todellisia ja ajatukset niistä muodostettuja abstraktioita. Blaken mielestä taas yliaistilliset näyt ovat kaikkeista aistillisimpia ja siksi todellisinta aluetta. Hän ei perustanut totuutta logiikkaan vaan aistimukseen ja visioon, joka oli hänen mukaansa n0peampaa kuin looginen järki. Järjen ja luovuuden vastakkainasettelu ei ole yhtä selvää kansallisromantiikassa, jonka peruspiirteenä on tuoda kansallista identiteettiä esille, mutta myös se on saanut vaikutuksia koko romantiikan aikakauden perusasenteista.

Romantiikan aikakausi synnytti myös kauhuromantiikan lajin. Kauhun ja irrationaalisten pelkojen luominen oli selvä hyökkäys kaikkea terveen järjen ajatuksia vastaan. Suomessa kauhuromantiikka ei saanut kunnollista jalansijaa, mutta esimerkiksi 1920-luvulla vaikuttaneet Mika Waltari (Kristian Korppi, Kuolleen silmät) ja Aimo Kallaksen (Suden morsian) ovat tunnettuimpia ja vaikuttavampia suomalaisia kauhuromantiikan edustajia. 1920-lukua voidaan pitää tärkeänä aikakautena varhaisessa kotimaisessa kauhuromantiikassa jo Eino Railon kirjoittaman kauhuromantiikkaa käsittelemän väitöskirjan, Haamulinnan, vuoksi. Nykypäivänä kauhuromantiikka ei ole enää suosiossaan, mutta perinnettä ylläpitävät esimerkiksi Kari Nenonen teoksillaan Se ken tulee viimeiseksi on kuolema, Ken kuolemaa kutsuu ja Noitarovio. Myös Boris Hurtta (Tarmo Talvio) teoksillaan Elävien ja kuolleiden kesä, Lumentuloa ei voi estää ja Käärmeet ja tikapuut.

Valistuksen ajan suora rationaalisuus oli katkaissut yhteyden satujen maailmaan, jotka kaivettiin romantiikan aikana ulos ullakolta pölyttymästä. Kiinnostus kansansatuihin levisi laajalle ja erityisesti siitä tuli ylimistön suosima kaunokirjallisuuden laji. Saduissa periaatteena oli, että paha saisi palkkansa, prinssi prinsessansa. Seksuaalisuutta saduissa ei näkynyt, se oli täysin neutraloitu. Erityisesti kansansadut ovat lähinnä suullista perimätietoa, jotka ovat siirtyneet henkilöltä henkilölle kerronnan avulla. Kansansadut saattavat olla yhteisiä useille kansoille. Suosittuja elementtejä suomalaisissa kansansaduissa olivat eläinaiheet, joiden kautta lapsille opetettiin moraalia. Yksi tunnetuista kansansatujen kerääjistä oli Eero Salmelainen (Erik Rudbeck), joka toimitti teoksen Suomen kansan satuja ja tarinoita. Myös Elias Lönnrot kierteli Suomessa kerätessään kansanrunoja muodostaen niistä myöhemmin Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan.

Leave a Comment

Filed under Yleinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.